Heartbeat

perjantai 24. helmikuuta 2012

11. Suuria tunteita

 Puutarha tunnin jälkeen empivä Miki lähestyi Emilyä.
 -Kuule, meidän pitäisi tosissaan jutella. Miki sanoi sydän täynnä jännitystä.
-Ai niinkö? Emily kysyi epäuskoisena ja hänen sisältään kouraisi. Hän koitti olla kylmän viileä ja rauhallinen vaikka hänen olisi tehnyt mieli hypätä Mikin kaulaan.
 -Minusta tuntuu, että meidän välillä on tullut pieni väärinkäsitys. Miki aloitti.
-Niinkö sinusta? Minä luulen ymmärtäväni tilanteen oikein hyvin! Emily sanoi äkäisenä. Häntä ärsytti itseäänkin, että koitti olla niin kova. Mutta hän ei halunnut satuttaa itseään turhaa.
 -Sinua ei vain enää kiinnostanut seurani ja täällä... me olemme liian erillaisista perheistä. Emily sanoi napakasti.
 -Noinko sinä ajattelet? Miki tiuskaisi loukkaantuneena. Mikä tuota tyttöä vaivasi nykyään.
-Olimme molemmat silloin ihan kakaroita! Luuletko, että 12-vuotiaat pojat soittelevat useinkin tyttöjen perään?! Miki huusi Emilylle.
 -Emily, älä ole typerä!
-En jaksa kuunnella enää! Emily sanoi ja pinkaisi tiehensä.
 -Nytkö sinä pakenet! Miki huusi perään.
Emily pysähtyi ja oli täynnä kiukkua.
 -Miki! Emily huusi.
-Minulla oli oikeasti aivan kamala ikävä sinua! Minä odotin joka ilta, että soittaisit. Muttet koskaan soittanut! Minä sain pikkuveljen ja äidin ja isän aika meni siihen. Kukaan ei ollut auttamassa minua kotiläksyissä. Etkö sinä nyt ymmärrä, minä oikeasti välitin sinusta!Emily huusi itkukurkussa hämmentyneelle pojalle.
 Miki jäi aivan sanattomaksi. Mitä hän olisi voinut sanoa tuohon.






















Selvittyään alkujärkytyksestä, Miki tajusi juosta itkuisen tytön perään.
 Miki tavoitti tytön sisältä.
-Odota! Anteeksi kauheasti. Minä en alkuunkaan ymmärtänyt mistä oli kyse! Miki sanoi tytölle, jonka poskella vierivät kyyneleet.
 Miki tarttui varovasti Emilyä käsistä ja katsoi Emilyn reaktiota.
 -Minullakin oli sinua ikävä, oikeasti. Miki sanoi ujosti.
-Oikeastikko? Emily sopersi.
-Ihan oikeasti. Miki hymyil pienesti.






















-Minua väsyttää jo hieman, taidan mennä jo alas. Emily sopersi, koska ei kestänyt katsoa enää mihin tilanne johtaisi.
-Hyvä on, nähdään myöhemmin. Miki sanoi.

 Illalla Elisa oli tullut tervehtimään Mikiä. Hän oli tullut pyytämään apua kemian läksyissä. Läksyjen jälkeen Elisa oli jäännyt juttelemaan Mikin kanssa.
 -Sinä ja Emily olette siis vanhoja tuttuja? Elisa kysyi.
-Kyllä. Meidän isämme ovat parhaita kavereita keskenään.
-Minusta tuntuu, että olette taineet olla jotaikin muutakin kuin kavereita, ainakin tämän viikon perusteella? Elisa sanoi naurahtaen.
-No emme tietenkään olleet! Olimme ala-asteella! Miki huudahti ja kuuli samalla koputukse ovellaan.
 Voi ei, toivottavasti se ei ole Emily. Miki mietti. Hän oli huomannut, että tyttöllä taisi olla erityisen mustasukkainen luonne.
 No kukas muukaan se olisi ollut. Miki huokaisi.
-Ai sinulla onkin jo seuraa. Ei minulla ollutkaan mitään tärkeää. Emily sanoi hölmistyneen näköisenä.
 Kiusallinen hiljaisuus valtasi heidät kaikki.
 Emily huokaisi ja painoi oven kiinni perässään.
  Mitä tämä oli olevinaan. Emily oli varma, että päivällä hänen ja Mikin välillä oli vallannut ymmärryksen tunne. Mutta nyt Emily ei ymmärtänyt mitään. Miksi Elisa oli tuolla Mikin kanssa.
 -Mitä sinä oikein ajattelet! Istut siinä vain hiljaa. Elisa puuskahti.
-No mitä minun olisi pitänyt tehdä? Miki kysyi vaivautuneena.
-No mennä hänen peräänsä! Elisa huudahti.
 -Oletko tosiaan sitä mieltä?
-No olen! Elisa huudahti.






















Emily asteli takaisin huoneeseensa pettyneenä. Hän heitti vaatteensa lattialle ja vaihtoi yöpaidan.  Hän oli todella surullinen. Hän oli kuvitellut hetken, että hänen ja Mikin välillä olisi ollut jotain.
 Emily istahti vanhalle säkkituolilleen, jossa hänellä oli tapana ollut murjottaa pienenäkin.
 Emily säpsähti kun huomasi, että Miki laskeutui portaat alas. Miki ei heti uskaltanut katsoa Emilyä päinkään.
 Emilyn poskille levisi pieni puna kun hän huomasi Mikin.
Miki ei ymmärtänyt miksi tämä oli niin vaikeaa? Eiväthän he edes seurustelleet eivätkä olleet tavanneet moneen vuoteen. Kaikki tuntui olevan silti niin dramaattista.
 -Tule tänne. Miki pyysi.
Emily käveli hitain epäröivin askelin Mikin luokse, mutta käänsi silti selän pojalle.

 Miki kosketti Emilyä hellästi olkapäästä ja koitti saada tämän kääntymään itseään kohti, mutta Emily työnsi Mikin käden pois.
 -Emily, ihan oikeasti? Mikä sinun on?
 Emily tärisi kauttaaltaan.
-En minä tiedä. Kun näin sinut Elisan kanssa minut valtasi suuttumus. Olin kamalan vihainen ja surullinen. Emily sanoi hiljaisella äänellä
 Miki tarttui Emilyä lanteesta ja veti tämän lähemmäs itseään.
-Sinun on turha tuntea itseäsi vihaiseksi tai surulliseksi Elisan takia. Hän on vain minun kaverini.Hän tarvitsi apua kemian läksyissä. Miki selitti, vaikkei tiennyt miksi hänen täytyi selittää niin.

 Miki vetäisi Emilyn lämpimään halaukseen. -Tämän olen halunnut tehdä siitä asti kun näin sinun tulevan asuntolalle.
-Tunnistitko sinä tosiaan minut? Emily henkäisi.
 Miki katsoi lempeästi Emilyä suoraan silmiin.
-No mitäs luulet? Olin niin pettynyt kun et tullut tervehtimään minua. Huomasin kyllä, että tunnistit minut.  Huomasin kyllä kun seisoit pitkään takanani ja näytit niin hämmentyneeltä.
Emily hymyili arasti ja ihmetteli kun Miki katsoi ujosti maahan.

 Syy siihenkin selvisi pian.
Miki otti askeleen taaksepäin ja suuteli Emilyä.
 Emily oli aivan hämmentynyt samalla kun lämmin tunne valtasi hänen ruumiinsa. Hän vain seisoi keskellä lattiaa huulet Mikin huulilla.
 Pienen epäröinnin jälkeen Emily otti Mikin käsistä kiinni.
 Suudelma oli hiukan kömpelö, mutta se ei haitannut. Nyt Emily tiesi Mikin tunteet.
 Miki laski huulensa hetkeksi alas Emilyn huulilta ja poimi kädellään Emilyn silmäkulmasta onnen kyyneleen.
 Miki katsahti Emilyä suoraan silmiin ja kaappasi hänet uudelleen syleilyynsä.
 Emily ei ollut tuntenut itseään koskaan niin onnelliseksi kun hän nyt tunsi.
 Yhdestoista osa oli nyt tässä, mutta lisää tulee...

torstai 23. helmikuuta 2012

10. Tuttuja

 Aika kului nopeasti, pian Mika oli jo kolme vuotta ja Emily 16 ja  oli aika aloittaa ammatilliset opinnot.
 Emilyn huone oli lähes tyhjä hänen tavaroistaan. Seinät oli maalattu sinisiksi Mikaa varten. Emily oli pitkään kiukutellut asian johdosta, että aivan kuin häntä oltaisiin ajamassa kotoonta pois. Äiti oli vain sanonut, että tämä on aina hänen kotinsa, mutta nyt hän on lähtemässä opiskelemaan ja saa asuntolassa oman huoneen, joten on reilua, että Mikallakin on omahuone.

Olihan se tietysti niin Emily ajatteli pitäen Mikaa sylissään. Itsehän hän oli halunnut maatalousoppilaitokseen. Isä oli joutunut tekemään hirveästi töitä, että Emily pääsisi Sunset Valleyn eliittiin sisäoppilaitokseen opiskelemaan. Se oli erittäin kallis ja siellä pitäisi asua. Isä oli sanonut, että se oli todella kallis ja sitä Emily ei tulisi koskaan lopettamaan kesken.

Emily oli onnellinen, että saisi viimein taas oman huoneen. Sisäoppilaitoksessa oli asuminen kuulemma rentoa, että siellä luotettiin oppilaisiin ja valvojaa ei enää iltaisin ollut paikalla. Mutta opiskelu oli kuulemma rankkaa ja tiukkaa. Emily oli niin kauan toivonut pääsevänsä maanläheiseen kouluun. Isä oli sanonut, että huoneelta oli turha odottaa liikoja, koska ne jaettiin varallisuuden mukaan, joten Emilyn huone ei olisi kuulemma kummoinenkaan.
 -No niin Mika, siskolla tulee ikävä. En tule pitkään aikaan käymään kotona. Emily sopersi Mikalle, joka repi siskonsa hiuksia.



-No niin pikkuinen muista soittaa sitten usein. Äiti selitti itku kurkussa.
-Äiti en ole mikään pikkuinen enää! Emily huudahti.
-Olethan ja ota siellä nyt hyvänen aika sentään tuo myssy pois, ettei tarvitse hävetä! Äiti sanoi jämäkästi ja naurahti päälle.
-Äiti! Emily tiuskaisi.


-No niin, olet sitten nätisti ja teet kaikki läksyt! Isä läksytti ylpeänä isoa askelta ottavaa tytärtään.
-Isä, kiitos paljon tästä mahdollisuudesta, rakastan sinua tosi paljon! Emily hihkui.













-Ole hyvä vaan, minäkin sinua. Isä hymyili.
-Haluan, että saat kunnon koulutuksen ja pääset eteenpäin elämässäsi.
Isä vaikutti surulliselta, ehkä hän mietti, ettei ollut toteuttanut koskaan unelmiaan. Emily pohti.
Todellisuudessa Matt oli erittäin onnellinen, hän oli vain surullinen kun hänen esikoisensa muuttaisi jo nyt pois kauas kotoa. Olihan koulu samalla paikkakunnalla, mutta erittäin kaukana heidän kodistaa. Sunset Valley nyt sattui olemaan iso kaupunki. Ei nyt mikään Metro Bolitan, mutta iso maalaiskylä. Jossa peltoa riitti.



Jessica katsoi kun taksi haki hänen tyttärensä. Niin nopeasti se aika kului. Vasta äsken Emily oli ollut Mikan ikäinen ja heillä oli ollut kamalasti ongelmia Mattin kanssa. Niin ne asiat hoituvat kun rakastaa tarpeeksi ja jaksaa yrittää.



























-Sinne se nyt meni. Matt sanoi surullisesti.
-Niin. Jessica huokaisi miehelleen. Kohta olisi Emilyn vuoro koetella vanhempien hyväksyntää pojissa niinkuin Matt ja Jessicakin olivat tehneet, surukseen vanhempiin ei oltu pidetty yhteyttä sen jälkeen. 






















Emily ei ollut uskoa silmiään kun hän astui sisäoppilaitoksen pihalle. Tästäkö tallista hänen isänsä oli maksanut itsensä kipeäksi.






















Huoneessaan Emily kohtasi myös järkytyksen, olihan se tietysti iso ja ihan kaunis. Mutta, että kellarissa. Talon alimmassa kerroksessa. Siellä oli aivan järkyttävän kylmä. Sänkykin oli hyvin vanhan näköinen.

 Tutustumis kierrokseltaan tullessaan Emily huomasi pihalla erittäin tutunnäköisen hahmon. Hän tunnistaisi tuon selän vaikka pilkkopimeässä. Vaikka se oli kasvanut paljon pituutta, vaikka se ei tuntunut yhtään tutulta. Mutta silti, hän tunnistaisi sen koska tahansa. Poika ei sanonut mitään Emilyn mennessä ohitse. Molemmat valtasi ahdistuksen tunne. Emilyn oli päästävä pois.
 Emily seisoi tallin edessä kauhusta jäykkänä. Hänen sydämmensä löi tuhatta ja sataa. Ei voi olla totta. Se oli Miki. Olen varma siitä. Emily ajatteli kauhistuneena. Mitä hän teki täällä? Miksei hän ollut ilmottanut tulostaan? Miksi minusta tuntuu tältä? Emily pohti. He eivät olleet pitäneet yhteyttä liki kolmeen vuoteen.
 Emily oli ollut oikeassa. Ensimmäisenä koulupäivänä se osottautui todeksi. Opettaja oli laittanut kaikki esittäytymään. Ja yllätys yllätys. Mikihän poika oli ollut. Emily ja Miki eivät suoneet katsettakaan toisiinsa.
Luokka oli pieni. Koulu oli kallis ja yksityinen ja sinne oli pääsykokeet. Emilyn luokalla ei ollut kuin Miki ja Elisa. Luokkia oli enemmänkin, mutta muita ei liiemmin näkynyt koska opiskelu oli hyvin tarkkaa ja lukujärestykset oli tehty huolella.
 Heti ensimmäisenä päivänä nuoret oli laitettu opiskelemaan heti oikein olan takaa. Emily joutui tekemään muistiinpanoja muiden seuratessa kirjasta, koska isällä ja äidillä ei ollut varaa ostaa kallista puutarhakirjaa asuntolan vuokran jälkeen. Kyllä hänelle oli kirjoja ostettu, mutta ne oli valikoitu tarkoin, mitkä olivat tärkeimpiä.

Emily nojasi kättään vasten. Hänen päätään särki ja häntä kiukutti. Miksei Miki luonut häneen mitään merkkejä siitä, että he olivat joskus tunteneet, olleet joskus parhaita ystäviä.
 Kaikkien tuntien jälkeen kun opettaja ja Elisa olivat jo liuenneet paikalta, Emily päätti toimia. Vain hän ja Miki olivat jäänneet tekemään läksyjä luokkaan.
 Emily asteli rohkein askelin Mikin pulpetin luokse ja päätti mennä pojan viereen istumaan.
 Mikin sydän hakkasi kovaa kun hän havahtui kuka hänen viereensä istahti. Hän ei olisi uskaltanut kääntää katsettaan pöydän kulmasta. Mitä hän edes sanoisi tuolle tytölle? Jota oli kuitenkin kaivannut kaikki nämä vuodet.
 -Hei. Emily sanoi sirolla äänellä ääni väristen.
-Hei, Miki vastasi takaisin sydämmen takoen kovasti hänen rintaa vastensa.
-Mikset kertonut, että olet tullut takaisin? Emily sopersi epätoivosena ja toivoi, ettei Miki huomaisi hänen epävarmuuttaan.
 -Ajattelin, ettei sinua hirveästi kiinnostaisi. Miki töksäytti.
-Eihän sinusta itsestäsi kuulunut mitään sen ensimmäisen puhelun jälkeen kun muutin. Miki jatkoi hieman katkeran kuuloisena.
 -Hmm, miksiköhän? Emily sanoi kiukkuisena.
-Sinä vaikutit siltä, ettei sinua voisi vähempää kiinnostaa mitä minulle kuului tai mitä täälläpäin tapahtui!

 Miki meni aivan sanattomaksi ja yritti sopertaa Emilylle jotain vastaukseksi, mutta Emily keskeytti sen:
-Anna olla! Minua ei itseasiassa kiinnosta, olet ilmeisesti aikonut olla tuntematta minua täällä, olethan itse sentään parempi kastisesta perheestä kuin minä!
Miki jäi haukkomaan henkeään paikalleen Emilyn jo marssiessa ulos.





















Seuraava viikko kului koulussa ahertaessa. Miki ja Emily loivat vain välillä katseita toisilleen, mutta eivät puhuneet mitään. Miki oli ruvennut viettämään sitäpaitsi enemmän aikaa Elisan kanssa.

 Eräällä kasvitiedon tunnilla kun opettaja näytti esimerkkiä miten viinirypäleitten siemenet istutetaan, niin eikö Mikin ja Elisan pitänytkin istuttaa ne yhdessä.
 Emilyllä kihisi kiukku päässä. Turha koulu, tekisi mieli lähteä takaisin kotiin. Mutta en voisi tehdä sitä isälle. Kyllä minä kestän.























Kymmenes osa oli nyt tässä! Piakoin tulee toivottavasti jatkoa :)