11. Suuria tunteita

 Puutarha tunnin jälkeen empivä Miki lähestyi Emilyä.

 -Kuule, meidän pitäisi tosissaan jutella. Miki sanoi sydän täynnä jännitystä.
-Ai niinkö? Emily kysyi epäuskoisena ja hänen sisältään kouraisi. Hän koitti olla kylmän viileä ja rauhallinen vaikka hänen olisi tehnyt mieli hypätä Mikin kaulaan.

 -Minusta tuntuu, että meidän välillä on tullut pieni väärinkäsitys. Miki aloitti.
-Niinkö sinusta? Minä luulen ymmärtäväni tilanteen oikein hyvin! Emily sanoi äkäisenä. Häntä ärsytti itseäänkin, että koitti olla niin kova. Mutta hän ei halunnut satuttaa itseään turhaa.

 -Sinua ei vain enää kiinnostanut seurani ja täällä... me olemme liian erillaisista perheistä. Emily sanoi napakasti.

 -Noinko sinä ajattelet? Miki tiuskaisi loukkaantuneena. Mikä tuota tyttöä vaivasi nykyään.
-Olimme molemmat silloin ihan kakaroita! Luuletko, että 12-vuotiaat pojat soittelevat useinkin tyttöjen perään?! Miki huusi Emilylle.

 -Emily, älä ole typerä!
-En jaksa kuunnella enää! Emily sanoi ja pinkaisi tiehensä.

 -Nytkö sinä pakenet! Miki huusi perään.
Emily pysähtyi ja oli täynnä kiukkua.

 -Miki! Emily huusi.
-Minulla oli oikeasti aivan kamala ikävä sinua! Minä odotin joka ilta, että soittaisit. Muttet koskaan soittanut! Minä sain pikkuveljen ja äidin ja isän aika meni siihen. Kukaan ei ollut auttamassa minua kotiläksyissä. Etkö sinä nyt ymmärrä, minä oikeasti välitin sinusta!Emily huusi itkukurkussa hämmentyneelle pojalle.

 Miki jäi aivan sanattomaksi. Mitä hän olisi voinut sanoa tuohon.

Selvittyään alkujärkytyksestä, Miki tajusi juosta itkuisen tytön perään.

 Miki tavoitti tytön sisältä.
-Odota! Anteeksi kauheasti. Minä en alkuunkaan ymmärtänyt mistä oli kyse! Miki sanoi tytölle, jonka poskella vierivät kyyneleet.

 Miki tarttui varovasti Emilyä käsistä ja katsoi Emilyn reaktiota.

 -Minullakin oli sinua ikävä, oikeasti. Miki sanoi ujosti.
-Oikeastikko? Emily sopersi.
-Ihan oikeasti. Miki hymyil pienesti.

-Minua väsyttää jo hieman, taidan mennä jo alas. Emily sopersi, koska ei kestänyt katsoa enää mihin tilanne johtaisi.
-Hyvä on, nähdään myöhemmin. Miki sanoi.

 Illalla Elisa oli tullut tervehtimään Mikiä. Hän oli tullut pyytämään apua kemian läksyissä. Läksyjen jälkeen Elisa oli jäännyt juttelemaan Mikin kanssa.
 -Sinä ja Emily olette siis vanhoja tuttuja? Elisa kysyi.
-Kyllä. Meidän isämme ovat parhaita kavereita keskenään.
-Minusta tuntuu, että olette taineet olla jotaikin muutakin kuin kavereita, ainakin tämän viikon perusteella? Elisa sanoi naurahtaen.
-No emme tietenkään olleet! Olimme ala-asteella! Miki huudahti ja kuuli samalla koputukse ovellaan.
 Voi ei, toivottavasti se ei ole Emily. Miki mietti. Hän oli huomannut, että tyttöllä taisi olla erityisen mustasukkainen luonne.
 No kukas muukaan se olisi ollut. Miki huokaisi.
-Ai sinulla onkin jo seuraa. Ei minulla ollutkaan mitään tärkeää. Emily sanoi hölmistyneen näköisenä.
 Kiusallinen hiljaisuus valtasi heidät kaikki.
 Emily huokaisi ja painoi oven kiinni perässään.
  Mitä tämä oli olevinaan. Emily oli varma, että päivällä hänen ja Mikin välillä oli vallannut ymmärryksen tunne. Mutta nyt Emily ei ymmärtänyt mitään. Miksi Elisa oli tuolla Mikin kanssa.
 -Mitä sinä oikein ajattelet! Istut siinä vain hiljaa. Elisa puuskahti.
-No mitä minun olisi pitänyt tehdä? Miki kysyi vaivautuneena.
-No mennä hänen peräänsä! Elisa huudahti.
 -Oletko tosiaan sitä mieltä?
-No olen! Elisa huudahti.

Emily asteli takaisin huoneeseensa pettyneenä. Hän heitti vaatteensa lattialle ja vaihtoi yöpaidan.  Hän oli todella surullinen. Hän oli kuvitellut hetken, että hänen ja Mikin välillä olisi ollut jotain.

 Emily istahti vanhalle säkkituolilleen, jossa hänellä oli tapana ollut murjottaa pienenäkin.

 Emily säpsähti kun huomasi, että Miki laskeutui portaat alas. Miki ei heti uskaltanut katsoa Emilyä päinkään.

 Emilyn poskille levisi pieni puna kun hän huomasi Mikin.
Miki ei ymmärtänyt miksi tämä oli niin vaikeaa? Eiväthän he edes seurustelleet eivätkä olleet tavanneet moneen vuoteen. Kaikki tuntui olevan silti niin dramaattista.

 -Tule tänne. Miki pyysi.
Emily käveli hitain epäröivin askelin Mikin luokse, mutta käänsi silti selän pojalle.

 Miki kosketti Emilyä hellästi olkapäästä ja koitti saada tämän kääntymään itseään kohti, mutta Emily työnsi Mikin käden pois.
 -Emily, ihan oikeasti? Mikä sinun on?
 Emily tärisi kauttaaltaan.
-En minä tiedä. Kun näin sinut Elisan kanssa minut valtasi suuttumus. Olin kamalan vihainen ja surullinen. Emily sanoi hiljaisella äänellä
 Miki tarttui Emilyä lanteesta ja veti tämän lähemmäs itseään.
-Sinun on turha tuntea itseäsi vihaiseksi tai surulliseksi Elisan takia. Hän on vain minun kaverini.Hän tarvitsi apua kemian läksyissä. Miki selitti, vaikkei tiennyt miksi hänen täytyi selittää niin.

 Miki vetäisi Emilyn lämpimään halaukseen. -Tämän olen halunnut tehdä siitä asti kun näin sinun tulevan asuntolalle.
-Tunnistitko sinä tosiaan minut? Emily henkäisi.

 Miki katsoi lempeästi Emilyä suoraan silmiin.
-No mitäs luulet? Olin niin pettynyt kun et tullut tervehtimään minua. Huomasin kyllä, että tunnistit minut.  Huomasin kyllä kun seisoit pitkään takanani ja näytit niin hämmentyneeltä.

Emily hymyili arasti ja ihmetteli kun Miki katsoi ujosti maahan.

 Syy siihenkin selvisi pian.
Miki otti askeleen taaksepäin ja suuteli Emilyä.

 Emily oli aivan hämmentynyt samalla kun lämmin tunne valtasi hänen ruumiinsa. Hän vain seisoi keskellä lattiaa huulet Mikin huulilla.

 Pienen epäröinnin jälkeen Emily otti Mikin käsistä kiinni.
 Suudelma oli hiukan kömpelö, mutta se ei haitannut. Nyt Emily tiesi Mikin tunteet.
 Miki laski huulensa hetkeksi alas Emilyn huulilta ja poimi kädellään Emilyn silmäkulmasta onnen kyyneleen.
 Miki katsahti Emilyä suoraan silmiin ja kaappasi hänet uudelleen syleilyynsä.
 Emily ei ollut tuntenut itseään koskaan niin onnelliseksi kun hän nyt tunsi.
 Yhdestoista osa oli nyt tässä, mutta lisää tulee...