9. Uutisia

Äiti oli juuri soittanut, että he ovat isän kanssa palanneet kotiin. Juuri kun olin lähtemässä Miki tarttui minua hihaan ja sanoi, että hänellä on asiaa.

 -Me muutamme loppuviikosta Lontooseen. Miki töksäytti minulle.
-Mitä? sain sanotuksi. Olin aivan häkeltynyt.
-Niin, isä sai siirron Lontoon sairaalaan. Ja hän saa ylennyksen. Miki selitti.
-Kuinka kauan olet tiennyt tästä? sanoin hämmästyneenä.
-Kuukauden.
-Mikset ole sanonut mitään?
-En tiennyt miten minun pitäisi sanoa se ja mitä se sinua edes liikuttaa niin paljoa. Miki töksäytti.
Loukkaannuin kyllä aika paljon.
-Paljonkin, olet minun paras ystäväni täällä! huusin loukkaantuneena. Tunsin miten kyyneleet kirposivat silmilleni.

Olin aivan järkyttynyt. Katsoin vain aivan lamaantuneena eteeni. Miki vain lähtisi enkä voisi sille mitään. En sanonut Mikille mitään enää sinä päivänä vaan juoksin suoraan kotiin ja halasin äitiä pitkään.


























-No hei kultaseni. Oliko sinulla noin ikävä? Äiti ihmetteli kun juoksin hänen syliinsä.
-Kyllä.  vastasin vaikka todellisuudessa minua suretti kun Miki muuttaisi pois.
Isä ilmestyi takaantani ja pörrötti minua päästä.
-Hei pikkuinen. Meillä olisi äidin kanssa vähän asiaa.

Olin hiukan hämmästynyt. Ei heillä oikeastaan koskaan ole mitään asiaa.

Isä aloitti hieman epäröiden.

-Sinä saat pian pikkusiskon tai veljen.

-Mitä? huudahdin.

-En halua!

 -Mutta Emily, et sinä sitä voi päättää. äiti puuttui keskusteluun.

-Ihan sama, olisitte jäänneet sinne Pariisiin! Vihaan teitä!

 -Emily, mikä sinun oikein on? isä sanoi napakasti.
-Mitä se sinulle kuuluu? Keskity nyt vain tulevaan lapseesi ja jätä minut rauhaan! huusin itku kurkussa.
-Emily, mitä tämä nyt oikein on? äiti kysyi huolestuneen näköisenä.
-Tämä ei ole sinun tapaistasi.
-Jättäkää minut rauhaan!
-Sinun olisi syytä mennä nyt vähän rauhoittumaan! Isä huusi ja osoitti sormellaan alakertaan.
 Jessica istahti väsyneenä säkkituolille. Mikä Emilyä oikein vaivasi? Oliko hän ollut liian kauan pois kotoa? Vai kuuluiko tuo jokaisen 12-vuotiaan reaktioon kun ilmoitetaan, että hän saa sisaruksen.Hetken siinä mietittyään hän päätti mennä katsomaan oliko hänen tyttärensä jo rauhoittunut.
 Minua itkettää kamalasti. En olisi saanut huutaa äidille ja isälle heti heidän palattuaan takaisin kotiin, mutta en halua mitään typerää pikkusiskoa tai veljeä. Minulla on ihan hyvä näin. Paitsi, että Miki muuttaa.

 Istuin hetken aivan hiljaa ja mietin mitä kaikkea olin kokenut Mikin kanssa. Ensimmäisenä  minulle tuli mieleen viime viikko kun äiti ja isä lähtivät Pariisiin ja olin heillä ensimmäisen yön. En saanut nukuttua yksin ja Miki valvoi seuranani niin kauan, että nukahdin. Olin niin iloinen silloin.

 Havahduin mietteistäni kun äiti saapui huoneeseeni.
-Oletko jo rauhoittunut?
-Kyllä, anteeksi kun huusin.
-Ei se mitään. Kerroppa mikä on hätänä? äiti sanoi rauhallisesti.

 -No kun Miki muuttaa Lontooseen! huudahdin.
-Niin, se on ikävää. Olette olleet ystäviä pienestä asti.
 -Tiesitkö sinä, että hän muuttaa? kysyin hieman loukkaantuneena.
-Kyllä. äiti vastasi.

 -Mikset kertonut minulle? tivasin.
-Ajattelimme isän kanssa, että on parempi, että Miki saa kertoa sen sinulle. Eikö se ole mukavampi niin?
-Niinkait sitten...

 -Minusta on niin ikävää kun hän lähtee. Minulla tulee kamala ikävä. sanoin kyyneleet poskillani.
-Niin varmastu tulee. Mutta emme voi sille mitään. Äiti lohdutti ja halasi minua.
 -Saanko koittaa vatsaasi? kysyin ujosti.
-No saat. äiti naurahti.

 -Se potkaisi käteeni! hihkaisin.
-Niinpä teki. äiti naurahti.
-Siitä taitaa tulla jalkapalloilija! innostuin.
-Kuka tietää? äiti vastasi.
 -Onkos täällä kaikki hyvin? isä kysyi saapuessaan alakertaan.
-On. äiti vastasi.
-Anteeksi isä, kun sanoin rumasti.
-Ei se mitään. Hyvä kun osaat pyytää anteeksi. Isä sanoi ja halasi minua lujasti.
























Viikko kului nopeati. Tunsin itseni hiukan yksinäiseksi. Äiti ja isä olivat niin innoissaan tulevasta lapsesta, että hyörivät vain toistensa ympärillä.

 Olin niin surullinen Mikin muuton suhteen, etten edes älynnyt viettää aikaa hänen kanssaan.
 Päivää ennen muuttoaan Mikin isä Leo kävi vielä meillä tarkistamassa äidin voinnin, kun hän nyt kerran sattui olemaan lääkäri.

Kaikki oli kuulemma tosi hyvin vauvalla.
Mikikin oli meillä sen aikaa, mutta leikki vain yksin nurkassa. Meistä tuli aivan kuin tuntemattomat toisillemme. Emme keksineet mitään sanottavaa toisillemme.






















Ja niin Miki sitten muutti Lontooseen. Emme edes hyvästelleet toisiamme. Minusta tuli todella masentunut.






















Istuin vain nurkassa pehmopupuni kanssa ja mietin Mikiä. Minulla oli niin kova ikävä.

Raskauden edetessä Jessica tunsi itsensä usein todella väsyneeksi.






 Se vähän huoletti Mattia. Emilyä odottaessa Jessica oli ollut aivan virkeänä kokoajan.

 Nukkumaan mennessään Matt ja Jessica havahtuivat kun Emily kipitti alakertaan.
-Äiti, oletko hereillä?
-Kyllä kultaseni, mitä nyt?
-Minä haluan jutella.
 Ennen kuin Jessica ehti Emilyn luokse Matt hyökkäsi vielä kuuntelemaan vatsasta vauvan ääniä.
 -Äitii! Emily hermostui jo melkein.
 -No mitä pikkuinen? isä kysyi lempeästi.
-Minulla on äidille asiaa! sanoin terävästi.
-No aha. isä sanoi muka loukkaantuneena.
 Ennen kuin uskallauduin kysymään äidiltä kysymyksen tunnustelin vauvan potkuja äidin massussa.

 -Äiti?
-No mitä?
-Voiko minun ikäiseni olla rakastunut? kysyin nolona.
Äiti muuttui vähän hämmentyneeksi.
-Miksi sinä tuollaista kyselet kulta? Ajatteletko sinä Mikiä? äiti kysyi vaivautuneena.

 -Kyllä. Minulla on aivan kamala ikävä! sanoin.
-Mitä jos soittaisit hänelle vaikka huomenna? äiti ehdotti.
-Ei minulla ole numeroa. sanoin masentuneesti.
-No isällä on. äiti sanoi lempeästi.
 Viikot kuluivat nopeasti. En ollut uskaltanut soittaa. Oli kulunut jo kaksi kuukautta, enkä ollut kuullut Mikistä mitään.
Mutta nyt päätin rohkaistua ja lainasin isältä puhelinta.
 -Haloo. Kuului puhelimen toisesta päästä.
Tunnistin Mikin äänen puhelimesta. Tuntui kun vastasassani olisi ollut vuoristorata.
-Täällä on Emily. sanoin hiljaisella äännellä, joka tuskin edes kuului.
-Emilykö? Miki kysyi, aivan kuin ei olisi uskonut korviaan.
-Nii-iin. sanoin ääni väristen.
-Miksi et ole soittanut aikaisemmin ja miksi et sanonut minulle mitään kun muutin? Miki kysyi loukkaantuneena ja vihaisena.
-Minua, ööh, minua pelotti. sain sanotuksi.
-Miksi ihmeessä? Miki kysyi.
-No, ööh. Siksi vain. Mitä sinulle kuuluu? vaihdoin puheenaihetta.
-Huippua, täällä  on aivan mahtavaa. Olen saanut paljon uusia kavereita. Miki selitti innoissaan.
-Ai jaa. No sepäs hyvä. Minun täytyy lopettaa. Heippa. Sanoin surullisena. Ei Miki minua kaipaa.
-Hei, odota. Kuului luurin toisesta päästä, mutta sammutin puhelimen.

Viikot menivät ja tulivat ja olin hyvin surullinen. Isä huomasi synkkyyteni ja koitti piristää minua. Hän vei minut usein merelle kalastamaan. Mikään ei kuulemma ollut niin rentouttavaa kuin se. En nyt oikeastaan tiedä...

 Minusta mikään muu ei ole yhtä masentavaa kuin kalastaminen. Seisomme hiljaa rannalla ja ajatukset juoksevat kilpaa päässäni. Ajattelen vain Mikiä. Minulla on kamala ikävä.

 Äitikin tulee usein meidän seuraksi kalaan. Vaikka ei hänkään siitä taida nauttia oikein.

 Äidin laskettu aika on jo lähellä. Hänen vatsansa on valtava.

 Mitenköhän elämämme muuttuu kun lapsi syntyy? mietin.
Isääkin taitaa jännittää aika paljon.

 Äiti näyttää todella onnelliselta. Hän hieroo vähän väliä vatsaansa ja hymyilee. Isä on aivan omissa maailmoissaan.

 Aamuisin Emilyn lähdettyä kouluun Jessica meni mieluusti pihalle katselemaan perhosia. Niiden lento jotenkin rauhoitti Jessican jännitystä synnytyksestä.

 Ja sitten se päivä koitti kun Jessican synnytys käynnistyi.

-Maatt, äkkiä tänne! Se syntyy nyt! Jessica huusi.

 Matt aivan lamaantui jännityksestä ja Jessica sai huutaa kurkku suorana, että tilaa taksi!

 -No niin rakas, ota rauhallisesti. Pian pääset sairaalaan. Matt koitti rauhoitella vaimoaan, joka oikeasti oli rauhallisempi kuin hän itse.

 Taksissa oli hiljainen tunnelma. Molempia jännitti kauheasti.

 Viimein pitkän odotusajan jälkeen Jessica synnytti pienen pojan, Mikan.

 Hän tunsi olevansa maailman onnellisin ihminen kun hän sai pienen poikansa syliinsä ja pääsi kotiin.

 Matt ja Jessica hössöttivät vain Mikan ympärillä ja kummallakaan ei ollut oikein enää aikaa auttaa Emilyä kotiläksyissä.

 Kyyneleet valuivat pitkin poskiani. En millään saa matikan laskuja tehtyä yksinäni. Miki auttoi minua aina näissä.

 En halua häiritä äitiä ja isää, he ovat nyt niin onnellisia.
Ajatukseni vain harhailivat Mikissä josta ei ollut kuulunut mitään viimeiseen vuoteen.

Yhdeksäs osa on nyt tässä! Miten Emilyn ja Mikin käy?